Filosofointia suvivirrestä ja monikulttuurisuudesta

Odotinkin jo jokakeväistä keskustelua suvivirrestä, seimikuvaelmista ja muista uskonnollisista aspekteista osana koulujen kevät- ja joulujuhlia. Joku saattaa ehkä yllättyä, että tällainen vapaasti ajatteleva vihreä päätyy ajatuksissaan kannattamaan kristillisen perinteen säilyttämistä, mutta ainakin toistaiseksi olen sitä mieltä ja ensiksikin siksi, että kristinusko on meillä edelleen valtauskonto. Ateistille kristinuskon tarinat ja virret lienevät lähinnä satua ja sepitettä, joten uskonnottoman on kai terveen järjen puitteissa loppujen lopuksi mahdotonta loukkaantua aiheesta. Kerrottakoon, että itse kyllä maksan seurakunnan ”kannatusjäsenmaksua”, vaikka usko taitaa olla enemmän agnostista…

Siis kiihkottomasti ajatellen; uskonnonvapauden voi ajatella myös niin, että vähemmistölle ei voi varata oikeutta loukkaantua enemmistön uskonnon harjoittamisesta. Perustuslaki takaa meillä uskonnonvapauden samaan tapaan, kuin seksuaalisen tasavertaisuuden. Heteroseksuaalien enemmistö ei voi siis pakottaa homoseksuaaleja pysymään kaapissa, eikä uskovaisia ole oikein millään  perusteella tarpeellista yrittää työntää homojen seuraksi. Se kaappi kävisikin äkkiä kovin ahtaaksi.  Eri asia on, onko se nyt ylipäänsä varsinaista uskonnon harjoittamista, että laulaa pari säkeistöä laulua. Aina voi olla laulamattakin. Minäkään en laula edes kirkossa, koska en osaa. En halua häpäistä musiikkia hoilottamalla nuotin vierestä.  

Mielestäni kulttuuriset perusteet joidenkin tällaisten pienten ja harmittomien kristillisten perinteiden säilyttämiselle ovat kuitenkin ne kaikkein vahvimmat. Monikulttuurisuutta terminä käytetään usein häpeilemättä aseena, kun halutaan riisua kristillistä perinnettä yhteiskunnasta, mutta minulle vahvempi kaiku sillä on nimenomaan kulttuuriperinnön puolustajana. Mitä helvetin monikulttuurisuutta se on, että hyökkäämme koko sivistyksemme, vapaamielisyytemme, suvaitsevaisuutemme ja humanistisen perinteemme perustan, kristilisten arvojen kimppuun? Kyse on loppujen lopuksi ehkä parista laulun sanasta, pari kertaa vuodessa siellä, missä tulevaisuutemme sivistystä tehdään. Siis siellä, missä pitäisi se historiakin tuntea. Omaa historiaa ja juuria vastaan hyökkääminen on jotenkin mieletöntä. Toki se toimii, jos tavoite on diskvalifioida koko kulttuurinen identiteettimme.  

Minä ymmärrän monikulttuurisuudella sitä, että meidän oma kulttuurimme rikastuu muiden kulttuurien myötävaikutuksesta, en sitä, että oman kulttuurin annetaan kuihtua pois vieraan alta. Kaiken suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden kiiman keskelläkin pitäisi yrittää muistaa pitää kiinni omasta identiteetistä. Kaikki oma perinne ei automaattisesti ole huonoa ja häpeällistä, minkä sielun voi myydä heti, kun joku keksii pyytää, vaikka häpeäisikin tennissukkia sandaaleissa, vyölaukkuja ja yleistä asevelvollisuutta. Toki ymmärrän, että perinne perinteen vuoksi on tyhjä peruste – niin tässä asiassa, kuin asevelvollisuudenkin kohdallakin – mutta mielestäni vapaan maan kulttuurisen tradition muuttamisen lähtökohtana ei voi olla ahdasmielisyys. Jos tällainen peruste hyväksytään, voimme yhtä hyvin laittaa rajat kiinni, koska joukossamme elää rasisteja, jotka eivät halua nähdäkään ulkomaalaisia. Ilmiöt ovat lopulta hyvin lähellä toisiaan ja todistaa vain sen, minkä humanisti jo tiesikin: Olemme kaikki lopulta yhtä ja samaa, jotkut suvaitsevaisia ja jotkut rasisteja, loput siltä väliltä. Yhteistä on loputon uskonvarainen kategorisointi, vastakkainasettelu ja se, että….

Jätä kommentti

css.php