Salibandyn kehitys vaatii myös poliittista tukea

Salibandyn kehityksestä keskusteltaessa kuulee usein lauseen ”salibandy on vielä nuori laji”. Lauseessa on toki vankka totuuspohja, mutta itseäni häiritsee joskus se, että tuo lause tavallaan tappaa keskustelun sellaiseen odottavaan tilaan, jossa ajatellaan, että aika korjaa. Odottelun sijasta on kuitenkin mahdollista pyrkiä nopeuttamaan lajin kehitystä varteenotettavien urheilulajien joukkoon, toisin sanoen tasoittaa edes hieman puntteja perinteisiin palloilulajeihin, kuten lentopalloon, koripalloon, jalkapalloon ja ennen kaikkea jääkiekkoon nähden.

Salibandyuransa lopettaneita entisiä pelaajia ja muita lajiaktiiveja tarvittaisiin enemmän myös vallan kammareihin niin valtakunnan tasolle kuin kunnallispolitiikkaankin. Kunnallispolitiikka, erityisesti pienemmissä kunnissa, näyttää nykyisin olevan lähinnä eläkeläisten harrastus, mikä kolmatta salibandysukupolvea odotellessa tarkoittaa sitä, että salibandysympatioita ei vielä kabineteissa tunneta siinä mitassa, kuin perinteisten lajien kohdalla. Päin vastoin, joissain tapauksissa nuorekkaan salibandyn pelätään jopa uhkaavan muiden lajien asemaa. Pelko on toki sinänsä aiheellinen, mutta kokonaan toinen asia on se, kannattaako liikuntaa ja urheilua tänä päivänä tarkastella lajien keskinäisen kilpailun kautta. Urheilu ja yhteiskunta voittavat, kun mikä tahansa laji vetää erityisesti nuoria liikkujia puoleensa enemmän, kuin esimerkiksi pelikonsolit ja päihteet.

On huomattava, että poliittinen päätöksenteko ja urheilun olosuhdeasiat liittyvät erottamattomasti yhteen. Valtakunnanpolitiikassa päätetään muun muassa liikuntapaikkarakentamisen valtionosuuksista. Kunnallispolitiikassa, lautakunnissa ja valtuustoissa pidetään oman lajin puolta ja varmistetaan rahanjaon ja muun huomioinnin tasapuolisuus tai harrastajamääriin perustuva oikeudenmukaisuus lajien kesken. Kuntatasolla on arkipäivää, että muun muassa jääkiekon ja jalkapallon olosuhteista pidetään melko hyvää huolta. Harjoitusjäähalleja ja lämmitettyjä tekonurmia rakennellaan vieri viereen, mutta mitat täyttävään salibandyhalliin ei ehkä millään löydetä varoja. Tämä on usein suoraa seurausta siitä, että sisäpalloilun olosuhteet ovat perinteisempien lajien suhteen melko hyvässä kunnossa. Myös salibandyväen on opittava vaatimaan, hyvänä selkänojanaan lajin harrastajamäärä valtakunnassa. Salibandy on lajiliittojen ilmoittamissa harrastajamäärissä mitaten palloilulajien kakkonen heti jalkapallon jälkeen ja 350 000 harrastajalla samankokoinen, kuin jääkiekko (190 000), koripallo (60 000), ja lentopallo (100 000) yhteensä. Sen pitäisi pikkuhiljaa alkaa näkyä. Pitää myös muistaa, että salibandyn mitat täyttävät liikuntapaikat täyttävät heittämällä myös lähes kaikkien muidenkin kuviteltavissa olevien sisälajien kriteerit. Harrastajamääriä ja lajien nauttimia suoria ja epäsuoria julkisia tukia suhteuttaessa voi vain ihmetellä, millaisin perustein niitä jaetaan.

Esimerkiksi Hämeenlinnassa tarpeenmukaiset tilat (Elenia areena) saatiin salibandylle tosiasiassa vasta, kun myös kaupungin naislentopallon lippulaiva HPK alkoi olla uuden areenan tarpeessa legendaarisen Hämeenkaaren lähestyessä elinkaarensa päätä ja tulevaa purkutuomiota. Kantakaupunkiin sijoittuvaa areenaa odottaessa Iittalan ”kauhujen talo” putosi Hämeenlinnalaiselle salibandylle taivaan lahjana, toisin sanoen kuntaliitoksen kylkiäisenä Kalvolasta. Sitä ennen salibandyn mitat täyttävää areenaa haviteltiin 2000-luvun puolivälissä myös Aulangon kylpylän yhteyteen, mutta silloisen Trackersin myötävaikutuksesta huolimatta poliittinen tahto osallistua projektiin ilmeisesti puuttui. Ja kun jäähallien viereen Poltinaholle rakennettiin salibandyhalli, pihisteltiin hankkeesta sen verran, että katsomotilat jätettiin kokonaan rakentamatta. Jääkiekon puolella HPK:n edut on kyllä vuosien varrella kaupungissa varmistettu, tarvittaessa härskistikin. Hallia on remontoitu miljoonilla ja halliyhtiön lainoja takailtu kiistanalaisillakin päätöksillä. Valtakunnallista mainetta niittäneessä Sunny Car Center –sekoilussakin oli ilmeistä, että hanke myytiin ainakin osalle kaupungin päättäjistä lupaamalla panostuksia juuri HPK:hon. (Aiheesta laajemmin: http://www.hs.fi/sunnuntai/a1414206028584 ja http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/10/27/hpk-ja-hameenlinna-kiinni-toisissaan)

Kotikunnassani Hattulassa rakennettiin muistaakseni vuosituhannen taitteessa lukiolle uusi sali “salibandya varten”; tuloksena mitoiltaan 26 x 18 metrin tulitikkuaski mattoalustalla. Forssassa taas edustamani salibandyseura Forssan Suupparit (FoSu) on pyörittänyt kaupungin tuen puutteesta johtuen salibandyhallia yksityisissä, vuokratuissa tiloissa jo useita vuosia. Siinä missä muut palloilulajit toimivat tarkoitukseensa nähden tarpeensa hyvin täyttävissä tiloissa ja puoli-ilmaisilla vuoroilla, FoSu-juniorit maksavat vuoroistaan markkinahintaa. FoSun osalta kaupungin tuki on rajoittunut lähinnä vuorojen tukiostoihin, joiden määrä esimerkiksi jäähallin tukemisen rinnalla on melko pieni. FoSu onkin Forssan kaupungille lähinnä hyväntekijä, sillä on selvää, että n. 350-jäsenisen seuran toiminnan siirtäminen omista tiloista kaupungin sisäliikuntatiloihin toisi kaupunkiin salibandyn akuutin olosuhdeongelman lisäksi myös akuutin salivuoropulan.

On selvää, että seuratoiminnan kehittäminen vaatii rahaa, kun yhteisöllisyyskin tuntuu olevan monin paikoin katoava luonnonvara. Lajin kehittyminen vaatii luonnollisesti seuratoiminnan kehittämistä. Talousnäkymien ollessa heikkoja elinkeinoelämä jakaa tukiaan kitsaasti ja korotukset kausimaksuissa ovat harrastajille myrkkyä. Sen sijaan julkisen sektorin intresseissä ainakin tulisi olla suosituimpien kansanterveyttä edistävien liikuntamuotojen tukeminen etenkin tällaisina aikoina, kun erilaiset passiiviset ajanviettomuodot ja epäterveelliset elämäntavat kilpailevat yhä enemmän kansalaisten vapaa-ajasta ja arkiliikuntakin vähenee. Nykyisin vain noin puolet aikuisväestöstä liikkuu terveytensä kannalta riittävästi. Eräissä tutkimuksissa on todettu, että kaksi kolmasosaa lapsista liikkuu terveen kasvun kannalta riittämättömästi ja jopa viidesosa 15 – 18-vuotiaista on liikunnallisesti täysin passiivisia. Terveydenhuollon näkökulmasta kyseessä on tikittävä aikapommi.

5 kommenttia artikkeliin “Salibandyn kehitys vaatii myös poliittista tukea”
  1. avatar Antti Sulonen sanoo:

    Koskahan nämä hallien tarvitsijat oppisivat itse hankkimaan tarvitsemansa hallit, ilman yhteiskunnan tukea. Vetoamatta milloin minkäkinlaiseen terveyspommiin

    Äitini kertoi juuri yhtenä päivänä kuinka häneltä meni kaksi tuntia aikaa, kun hän käveli lapsuuden kodistaan kirkonkylään työhön. Joskus oli kuulemma umpihankeen lähdettävä kävelemään, kun kukaan muu ei ollut viellä mennyt. Päivittäin hän ei tuota matkaa tehnyt noin 20 km suuntaansa. Nyt hän on 93 vuotias ja liikuntakyky heikko ja harmittelee, kun hänen nuoruudessaan ei ollut Kimmon mainitsemia liikuntahalleja. Saattaisi olla kovakin menijä, jos olis aikoinaan salibändiä päässyt hallissa iltasella töiden jälkeen harjoittelemaan.

    Ai niin nykyäänhän ei voi mennä töihin, kun pitää mennä hallille, jotta pysyy mahdollisimman pitkään liikuntakykyisenä.

    • avatar Kimmo Kautio sanoo:

      Hyvä kysymys Antti. Tarkoitatko tuota hallien itse hankkimista tasa-arvoisesti kaikkien urheilulajien kesken? Vai onko ihan oikein, että vanhoilla lajeilla on etulyöntiasema? Eli pitäisikö esimerkiksi uimareiden ja jääurheilijoiden pystyttää itse hallinsa ja pitää niitä myös yllä ilman mitään yhteiskunnan tukia?

      Jos muuten luit jutun kokonaan, niin juuri näinhän on Forssassa tehty, eli itse järjestetty salibandylle olosuhteet. Varmaan moni olisi tyytyväinen, jos se olosuhteiden aikaansaaminen riittäisi, mutta onko oikeudenmukaista, että Suomen toiseksi harrastetuin laji ei saa kaupungilta juuri mitään samalla, kun vanhat lajit treenaavat kaupungin tiloissa kympin vuoroilla ja esimerkiksi jäähalleja ylläpidetään kaupungin toimesta?

      Entisiä aikoja on nostalgista muistella, mutta ovatko tällaiset muistelot yhteiskunnallisen päätöksenteon perusteita? Jos lapset hiihtivät ennen muinoin 20 kilometriä kouluun, niin ei sen perusteella kuitenkaan määritellä koulukyytirajaksi 20 kilometriä vuonna 2015. Viisikin kilometriä on liikaa, jos koulureitti on ilman jalkakäytäviä, vilkkaan tien varrella. Ei silloin ennen vanhaan tarvinut pelätä pellolla hiihtäessään, että tulee teinibemari tai mopoauto tuhatta ja sataa poikittain vastaan…

      • avatar Antti Sulonen sanoo:

        Tarkoitin kaikkia urheiluhalleja lajista riippumatta. Miksi minun pitää maksaa muiden liikuntapaikoista, kun heillä on luonnostaan samat oikeudet luonnolliseen liikumiseen kuin minulla? Älä nyt kuitenkaan sekoita tähän mitään liikuntavammaisia, tai sairaita, ei heille juurikaan mitään halleja rakenneta.

        Nykyisessäkin päätöksen teossa pitää huomioda se, onko terveellisen liikunnan edellytys halli, tai yleensä valmiiksi poljettu ”latu”. Esim Lammilla on aivan keskustassa sellainen bioliikuntamahdollisuus, jossa sydämen sykkeen saa nousemaan kunkin sydämen huippulukemiin mikäli haluaa liikunnalla tuota sykettä nostaa. Punnerruskaan ei ole tuolla polulla kielletty, mikäli pitää kävelemällä nostettua sykettä yksipuolisena. Sopivalla vaatetuksella tuolla polulla voi myös istumalihaksiaankin testailla ns. pyllymäkeä laskien, jos monipuolisuutta tahtoo. Kuperkeikkaakin saa tuolla biopolulla vapaasti heittää, kuten myös kärrynpyörää.

        Nyt on kylläkin maailma mennyt aika tavalla nurinkuriseksi, jos koululaisen tarvitsee pellolla hiihtäessään varoa teinibemaria, tai mopoautoa. Syytä on tutkiskella jotain muuta mahdollisuutta kuin lapsesta asti ulko-ovelta-ulko-ovelle taksikyyditystä ja heti perään huutoa urheiluhallin tarpeellisuudesta terveyden edistämiseksi.

        • avatar Kimmo Kautio sanoo:

          Viittasin tuohon koulumatkaan. Ennen ei tarvinnut kouluun hiihtäessä varoa teinibemaria, vaan toista se on tänä päivänä tuolla teiden varsilla tallustaessa.

          Ajat ja ihmiset muuttuvat, uusia lajeja syntyy ja vanhoja hiipuu ja kuolee. Ei se ole paha asia, eikä millään tavalla vastakkainen perinteisille ja halvoille liikunnan muodoille.

          Entisajoissa voi vapaasti elää. Voi viestiä savumerkein, morsettamalla tai kirjekyyhkyn välityksellä…tai sitten hankkia kännykän.

          Täältä blogista voitais kyllä lähteä ja jutustella vaikka torilla perinteiseen tapaan ja saada raitista ilmaa….
          Entisajoissa on paljon hyvää, mutta antaa kehityksenkin kehittyä.

  2. avatar Antti Sulonen sanoo:

    Ei tässä kehityksen jarruna olla, mutta kaikki kehitys ei näytä kovinkaan järkevältä. Miksi esim. koulumatkojen pitää kulkea ajoradan välittömässä läheisyydessä kuten myös kevyen liikenteen väylien. Tuohan se toki työtä lisää, kun kevyen liikenteen väylä kulkee ajoradan välittömässä yhteydessä. Auratraktori auraa kevyen liikenteen väylän, takana tulee ajoradan auraaja joka heittää lumet juuri auratulle kevyen liikenteen väylälle, joten kevyen liikenteen väylä puhdistetaan toistamiseen. Entisajan koululaisena oppi jopa ladun tekotaidon. Latua ei pidä tehdä niin lähelle ajorataa, että lumiaura tukkii ladun. Kehitys on vienyt asiaa väärään suuntaan.

    Onko se kehityksen jarruttamista, jos opetellaan pienestä pitäen kulkemaan ns. omia polkuja, jotka eivät seuraa ajorataa. Niitä polkuja tallaava saattaisi tulevaisuudessa hoksata, että se kevyen liikenteen väylä voidaan tehdä ulkopuolelle ajoneuvoliikenteen, ei olisi pelkoa teinibemareista sen kummemmin kuin mopoautoistakaan.

    Mopoauton voisi muuten ihan huoletta kieltää lailla täysin. Se on kumma ettei kukaan ole huomannut, että se on terveysriski. Mopoauto on hyvin selkeä esimerkki huonosta kehityksestä ja sillä on välitön sukulaissuhde urheiluhalliin. Miten sinne urheiluhalliin muuten pääsee, jos ei ole mopoautoa? Hölmö ei mitenkään ja terveysliikuntaa hän ei saa ilman hallia, tai koneella tallattua polkua.

Jätä kommentti

css.php