Valtamedia, vastamedia ja informaatiosota

Elina Grundström kirjoitti laajalti levinneessä kirjoituksessa 9.6.2015 Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla, että ”Suomessa tapahtuu asioita, jotka eivät ole normaaleja, vaikka niitä sellaisiksi väitetään.” Luin kirjoituksen jo tuolloin tuoreeltaan, mutta nyt siihen uudelleen törmättyäni, erityisesti eräs ote siitä herätti ajatuksia yhdessä Sanna Ukkolan eilen Ylen verkkosivuilla julkaistun blogikirjoituksen ”Mitä Venäjää?” kanssa.

Grundström kirjoitti Hesarissa poikkeuksellisten ilmiöiden tunnistamisesta: ”Tällainen aika vaatii herkkyyttä. Sitä on usein taiteilijoilla, toisinajattelijoilla ja ehkä myös naisilla enemmän kuin miehillä. Ylipäänsä ihmisillä, joilla on tavanomaista suurempi kyky kyseenalaistaa komentokulttuuria ja virallisia totuuksia.”

Sanna Ukkola puolestaan tyrmää blogissaan toisinajattelun ja virallisten totuuksien kyseenalaistamisen, leimaten sen lähinnä infosodan edistämiseksi. Hän esittää tukun kysymyksiä, muun muassa; ”Mikset sinä, joka ahkerasti jaat vastamedian sepitettyjä uutisia, ymmärrä toimivasi vieraan vallan hyväksi?” Ukkolan tekstin taustalla vaikuttavaa asennetta (kutsuttakoon siitä tässä yhteydessä vaikka ”oikeamielisyydeksi”) on viljelty perinteisessä mediassa säännöllisesti erilaisten vaihtoehtomedioita, toisinajattelijoita ja esimerkiksi salaliittoteorioihin (erittelemättä mihin, koska niitä on monenlaisia) uskovia ihmisiä ivallisesti ja kategorisesti leimaavien juttujen muodossa.

Viimeisimpänä, ja vieläpä varsin voimallisesti, on kansalaisten tietoisuuteen vyörytetty informaatio- ja hybridisodankäynnin käsitteitä ja opetettu tunnistamaan verkkokeskusteluista ne ”vieraan vallan hyväksi” toimivat venäjämieliset trollit. YLE käynnisti jopa venäjämielisten trollien jahdin, joka siirtyi välittömästi verkkokeskusteluihin ja vaikeutti oleellisesti tietynlaisia mielipiteitä omaavien mahdollisuuksia käydä keskustelua. Ilmiö on tyyppiesimerkki mediamme yksipuolisesta asioiden käsittelytavasta. Trollaus on tuotu kyllä hyvin esiin, mutta se on yhdistetty tarkoitusta palvellen vain yhteen asiaan. USA/Nato-mielisistä trolleista ei ole mainittu, vaikka ne kuuluvat eittämättä rehelliseen ja kokonaisvaltaiseen käsitykseen trollaamisesta infosotaan liittyvänä ilmiönä. Tässä yhteydessä tuleekin kysyä, miksi sotilaallisesti liittoutumattoman maan valtamedian tehtävä on pitää yhden sotilaallisen liittouman puolta? Miksi viholliskuvan rakentamista ei kyseenalaisteta ja sitä edistävää näkökulmaa laajenneta?

Grundströmin ja Ukkolan tarjoamat vastakkaiset esimerkit ovat pieni poiminta valtavasta tarjonnasta, mutta ne kuvaavat hyvin suomalaisen (ja melko lailla kategorisesti länsimaisen) journalismin ja median tasapainotonta, jopa jakomielitautista tilaa. Yhtäältä meillä korostetaan kyllästymiseen asti, miten olemme osa läntistä arvoyhteisöä; meillä on demokratia, sananvapaus ja ihmisoikeudet ylimpinä arvoinamme, joiden puolesta taistelemme viimeiseen mieheen tai naiseen. Juhlapuheissa arvostamme herkkiä havainnoitsijoita, toisinajattelijoita ja tietovuotajia. Tämä puoli on vielä korostunut lisääntyneen idän ja lännen vastakkainasettelun myötä. Tätä taustaa vasten onkin varsin kummallista, miten oikeamielisten ja muita parempien ihmisten kusitolpiksi nousevat säännöllisesti milloin salaliittoteorioita pyörittelevät ”foliohatut”, venäjämieliset ”putinistit”, ”trollit” tai ”sepitettyjä vihauutisia” julkaisevat vastamediat. Varsin usein viesti lukijalle on kehotus kiertää moiset epätoivotut henkilöt ja sivustot kaukaa. Toisaalta, esimerkiksi pakolaiskriisin osalta olemme nähneet, että kun osa ”sepitteistä” paljastuu tosiksi, ne muovautuvat vaivatta iltapäivälehtien lööpeiksi ja verkkosivujen klikkiotsikoiksi.

Jakomielitautinen ja kaksoisstandardeilla operoiva valtamediamme näyttää haluavan toistuvasti julistaa: Koska rakastamme sananvapautta, herkkiä havainnoitsijoita, toisinajattelijoita ja tietovuotajia, älkää kuunnelko heitä ja heidän epäilyksiään, älkää lukeko heidän sivustojaan tai levittäkö heidän sepitettyjä foliohattuteorioitaan älkääkä varsinkaan sitä venäläistä näkemystä, sillä sehän vasta on trollausta ja vieraan vallan pussiin pelaamista.

Tällaisen oikeamielisyyden pauloissa Ukkolakin kysyy: ”Miksi niin monelta jää näkemättä, että me olemme informaatiosodan osapuoli – vaikka rajojen yli ei vyörykään tankkeja eikä lentokoneita?” Surullinen vastaus lienee, koska he eivät lue vastamediaa, joka auttaisi oman informaatiosotimisemme tunnistamisessa. Vastavalkean viime heinäkuussa julkaisema artikkeli ”Uutisointi informaatiosodasta voi olla informaatiosotaa” syventää aihetta mukavasti.

Valtamedia osaa kyllä puhua komentokulttuurin ja virallisten totuuksien kyseenalaistamisesta, mutta ei tehdä sitä silloin, kun sille on suurin tarve. Vastamedia pyrkiikin vastapainoksi kirjoittamaan aiheista, jotka ovat perinteisen median vallan sylikoirille enemmän tai vähemmän tabuja: Oman puolemme kontribuutioista informaatiosotaan, USA/Nato-mielisistä trolleista, kulttuurien yhteensovittamiseen liittyvistä ongelmista tai vaikkapa salaisten palveluiden roolista terrorismin taustalla. Toki eri sivustoilla on omat ongelmansa, kuten äänen antaminen rasismille, antisemitismille, ufo-huuhaalle tai suoranaiselle valehtelulle. Vastamedian kenttä ei kuitenkaan ole homogeeninen, kuten ei tietysti valtamediankaan.

Vastamedian, toisin sanoen kansalaisjournalismin viehätys perustunee loppujen lopuksi siihen, että se on rehellistä omille arvoilleen ja maailmankuvalleen, vähintäänkin kirjoittajakohtaisesti. Se rakastaa erehtyväistäkin totuuden etsintää sen sijaan, että pelaisi omaa meritokraattista uskottavuuspeliään muotoseikkoihin ja valta-asemiin takertuen. Se ei aina mieti tai välitä kenen pussiin pelaa, vaan pyrkii tuomaan totuuden valoon, vaikka se olisi ruma, omia virheitämme osoittava ja jossakin tapauksessa johtaisi siihen, että näkisimme viholliskuvien rakentelemisen sijasta myös vastapuolemme inhimillisenä. Vastakkainasetteluissa kun on aina kaksi puolta ja ainoastaan narsistinen persoonallisuushäiriö ajaa uskomaan, että juuri minä ja minun edustamani arvot ja ajatukset ovat ainoita oikeita; muita parempia. Liekö asiaa koskaan tutkittu, mutta länsimainen käsitys omien arvojemme ylemmyydestä ja narsistisen persoonallisuushäiriön yleisyys länsimaissa lienevät jossakin yhteydessä toisiinsa.

Linkit:

Elina Grundström: Suomessa tapahtuu asioita, jotka eivät ole normaaleja, vaikka niitä sellaisiksi väitetään http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1433733131735

Sanna Ukkola: Mitä Venäjää? http://yle.fi/uutiset/sanna_ukkola_mita_venajaa/8692269

Julia Junno: Uutisointi informaatiosodasta voi olla informaatiosotaa
http://vastavalkea.fi/2015/07/12/uutisointi-informaatiosodasta-voi-olla-informaatiosotaa/

2 kommenttia artikkeliin “Valtamedia, vastamedia ja informaatiosota”
  1. avatar Ilkka Uusitalo sanoo:

    Täysin samaa mieltä siitä, että jostain syystä kun Suomessa puhutaan informaatiosodasta, niin valtaosin siitä syytetään Venäjää. Kuitenkin Yhdysvallat on tällä alueella huomattavasti Venäjää edistyneempi – sekä teknisesti että taktisesti – mistä ehkä osin johtuu se, että meillä ei huomata tätä Yhdysvaltojen sodankäyntiä. Monet vain eivät myöskään halua puhua siitä tai myöntää sen olemassaoloa.
    Suurvalta on aina suurvalta ja ajaa omia intressejään. Meillä tämä tosia aikaisemmin tunnustettiin ja tiedettiin; tähän perustui Suomen politiikka pysyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Nyt meillä näyttää olevan voimia, jotka tietoisesti ajavat Suomea osaksi näitä ristiriitoja, ja paradoksaalisesti väittävät sen muka parantavan meidän turvallisuuttamme.

  2. avatar Rita Luoma sanoo:

    Luulin ensin, että en ymmärtänyt Sanna Ukkolan tarinaa, mutta on sitten näköjään muutkin kiinnittäneet huomiota samaan asiaan. Mielenkiintoinen aihe. Eiköhän me kaikki olla jos jonkin asian trolleja. Osa tarkoituksella ja osa huomaamattaan. Eikä siinä kai mitään väärää ole? Enemmän valtaa ja rahaa omaavat tai esim. monopoliaseman saavuttaneet saavat omia näkemyksiään helpommin esille. Niinhän se menee. Jotain olisi pielessä, jos valta-asemaa ei osaa viestinnässä hyödyntää. Silloinhan se voi johtaa vallan murenemiseen.

    Hyvä paikallinen esimerkki on tietysti paikallinen paperilehdistö. Eikö siinä ole puolueettomuudesta huolimatta kuitenkin ajoittain havaittavissa tiettyä pyrkimystä ohjata lukijoita tiettyyn suuntaan? Toisinaan ehkä jopa asioita hieman yksipuolisesti tulkiten? Enkä siis tarkoita, että siinä mitään pahaa olisi. Vallanpitäjän pitää tietysti käyttää valtaa niin, että se vallanpitäjällä pysyy. Se on ihan luonnollista. Viestinnässä tosin pitää olla taitava. Se ei saa olla liian läpinäkyvästi tarkoitusperiään esille tuovaa. Muutoin se loukkaa lukijan älykkyyttä ja saattaa jopa sen takia ohjata lukijan vastakkaiselle kannalle.

Jätä kommentti

css.php