Missä on minun puolueeni?

Olen viime aikoina pohdiskellut hyvin paljon omaa poliittista tulevaisuuttani, eri puolueita ja niissä kannattamiani tai vastustamiani seikkoja, mielikuvia, politiikkaa ja henkilöitä. Kaltaiselleni armottomalle relativistille ja älyllisyyden nimiin vannovalle ”tolkun ihmiselle” tuntuu usein, että kaikissa puolueissa on paljon hyvää, mutta yksikään ei ole tarpeeksi hyvä. Kaikki ovat liikaa tai liian vähän. Sekä vasemmisto-oikeisto että konservatiivi-liberaali -jaottelu tuntuvat aikansa eläneiltä. Yhden asian ympärille perustetuissa puolueissa on vielä vähemmän mieltä. Oleellisimmat jakolinjat kulkevat asia- ja mielikuvapolitiikan sekä oman edun ja yleisen edun tavoittelun välillä. Tässä suhteessa kaikki puolueet ovat yhtä ja samaa.

Periaatteessa etsisin poliittista liikettä, jossa olisi kaikkein eniten tilaa mielipiteenvapaudelle ilman puolueen sisäistä inkvisitiota, joka ottaa asiakseen jahdata harhaoppisia. Esimerkiksi vasemmistoliitossa inhoan tätä ilmiötä. En tiedä montako kertaa Helsingin pormestari Jan Vapaavuori on kuullut sotekapinansa vuoksi, ettei ole oikea kokoomuslainen, mutta minä olen kuullut eri yhteyksissä, että en ole oikea vasemmistolainen. Pääasiassa tämä johtuu siitä, että olen viime vuodet ollut kriittinen hallitsematonta maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaa sekä sisäisesti ristiriitaista feminististä suuntausta kohtaan. Vuonna 2016 uusitun puoluejohdon julistus, että ”on monta tapaa olla vasemmistolainen” ei ole näkynyt puoluekokouksen jälkeen käytännössä mitenkään. Puhdasoppisuuden vaatimuksille on annettu aivan liikaa tilaa, jos tahtotila on ollut rakentaa inklusiivinen kansanliike. Toki vasemmistoliiton ja vihreidenkin osin edustamaan punavihreyteen on kautta linjan kuulunut tietynlainen ”paremman ihmisen” arroganssi, joka jo itsessään piirtää rajoja kyseisen ideologian menestyksen mahdollisuuksille.

Käytännössä etsisin vähiten ideologista, pragmaattisuuteen ja reaalipolitiikkaan taipuvaa tolkun puoluetta, joka olisi ennen kaikkea väylä osallistua politiikkaan ja omistautua palvelemaan itsenäistä, suvereniteetistään maailman myrskyissä taistelevaa isänmaata, asuinkuntaa ja ennen kaikkea omaa kansaa sekä vaikuttamaan tulevaisuutemme suuntaan. Koska viisaus asuu epävarmuudessa ja valmiudessa ottaa vastaan myös omaa maailmankuvaa ja käsityksiä järkyttävää informaatiota, se ei viihdy ehdottomuudessa, idealismissa ja fanatismissa. Tätä taustaa vasten voisin pohtia myös monipuoluejärjestelmän mielekkyyttä. Kahden puolueen järjestelmässä on varmasti monia monituisia epäkohtia, mutta alan silti kallistua sille kannalle, että mitä suurempi puolue on kyseessä, sitä enemmän puolueen sisällä osataan arvostaa myös eri tavalla ajattelevia puoluetovereita. Toki on myös monin verroin todennäköisempää hukkua ajatuksineen harmaaseen massaan.

Arvoisat lukijat ja puolueiden edustajat, vakuuttakaa minut ja muut kaltaiseni. Miksi minun tulisi valita juuri teidät? Sillä tämä on demokratian ydintä. Ei nykyaikainen, epäpoliittisen lapsuuden ja nuoruuden elänyt ihminen tule puolueeseen nielemään sen ideologiaa omaksi uskonnokseen. Minä en ole puoluetta varten, vaan puolue on jäsenistöään ja kannattajiaan varten. Jos jäsenistö demokratian periaatteiden mukaisesti päättää puolueen linjasta, on sanan- ja mielipiteenvapauden oltava loukkaamaton myös puoluekokousten välillä. Puolueen linjasta poikkeavia kantoja on voitava esittää, kuten esimerkiksi sotekapinalliset Elina Lepomäki, Jan Vapaavuori ja Hjallis Harkimo ovat omassa puolueessaan viime viikkoina tehneet. Tervehdin näitä ulostuloja ilolla.

Jos uskotaan siihen, että ihmisen on oltava se muutos, minkä haluaa maailmassa nähdä, ei joukkoon sulautuminen, vaikeneminen ja sopeutuminen hyljeksinnän pelossa tee yksilöstä muutosvoimaa, vaan harmaista harmainta massaa!

Kommentti artikkeliin “Missä on minun puolueeni?”
  1. avatar Eero Heikkinen sanoo:

    Suosittelen kirjoittajalle monipuoluejärjestelmää. Ajaa kunkin puolueen kanssa itse kannattamiaan asioita. Tosin sillä menetelmällä ei saa minkään puolueen jäsenkirjaa. Toinen mahdollisuus on perustaa oma puolue ja houkutella siihen samoin ajattelevia sekä hakeutua puolueineen kunkin asian yhteydessä samoin ajattelevien puolueiden taakse siinä kyseisessä asiassa. Hallitusvastuuseen tuolla ohjelmalla ei pääsisi muuten kuin reilulla yli 50 %:n vaalivoitolla. Hallitusohjelma olisi todella lyhyt, koska sen pitäisi olla kaikkien hyväksyttävissä tuossa eri tavoin ajattelevassa porukassa.

    Mutta olisi tervetullut vaihtelu yksisilmäiseen politikkaan ja puoluekuriin. Siinä uudessa puolueessa tulisi puoluekurin käyttö poistaa puolueen säännöissä. Eli kuitenkin jotain kuria pitäisi harrastaa.

    Kyllähän nykyisessä järjestelmässä puoluejohto on diktaattori. Demokratia loppuu käytännössä vaaleihin ainakin puolueen sisällä.

Jätä kommentti

css.php